Rautatie

piirros_elokuvasta_rautatie_harakka_01_tausta_1024

Harakka on romaanissa tapahtumien tarkkailijan asemassa, tässä pappilan pihassa jyväsäkin päällä.

18.1. 2017 Juttua täydennetty tarkennetuilla tiedoilla elokuvan kuvauspaikoista
22.1.2017 Piirsin hiukan paremman kuvan Lapinlahden asemalta
23.1.2017 Liitin juttuun kuvan Lappeenrannan Pulsan asemasta

Katsoin muutama viikko sitten televisiosta elokuvan “Rautatie”. Se on YLE:n tuotantoa ja löytyy siis myös Elävästä arkistosta.
Elokuva perustuu Juhani Ahon esikoisromaaniin vuodelta 1884. Romaanin ja filmin kuvaamaa elämää satavuotiaassa Suomesta tuskin enää löytyy. Jotenkin vain ajatuksissani alkoivat kiertää yhtymäkohdat nykyaikaan ja niistä tässä tarinoin.
Jutun kuvituksena on piirroksia, joissa olen käyttänyt mallina elokuvasta ottamiani kuvankaappauksia. Tähän olen saanut YLE: ltä luvan.

En tässä selosta tarinan sisältöä sen tarkemmin. Kirjan julkaisun aikaan keskusteltiin siitä, pilaileeko Aho “ymmärtämättömien” mökkiläisten kustannuksella. Silloinkin katsottiin, ettei näin ole. Kirjailija suhtautuu Matin ja Liisan junankatsomismatkan valmisteluihin ja itse matkaan tuota ihmettä katsomaan lämpimällä, ymmärtävällä huumorilla. Toivon, että tässä jutussa ja sen kuvissa pääsisin samaan.
Nostan esille kolme asiaa.

Leppoisaa elämää – Leppoista elämää!

Tässä hektisessä työn ja vapaa-ajan pyörityksessä on tullut suorastaan muotiin ns. “downshifting” ja “elämän hidastaminen” sekä hyggeily. Aiheesta on kirjoitettu paljon oppaita ja kurssejakin on tarjolla runsaasti.
Matin ja Liisan elämään verrattuna nämä nykytrendit ovat pikkunäpertelyä.
He pähkäilivät muutaman viikon, lähteäkö sitä rautatie- ihmettä katsomaan. Sitten, kun päätös oli tehty, he odottivat rauhassa kesän tuloon asti, jotta Lapinlahdelle pääsi sulaa maata pitkin jalan eikä tarvinnut rospuuton aikaan rämpiä.
Luulenpa, että jo pelkkä hitaasti etenevän elokuvan katsominen on suurelle osalle ihmisistä suorastaan kärsimystä: Eihän siinä pitkään aikaan “tapahdu” juuri mitään. Minkä nyt Liisa joskus kehrää (savolaisittain ketruita tekee) ja Matti virittelee piippuaan monta minuuttia. Syöminenkin on hyvin harkitusti ja hitaasti suoritettu toimi. Keskustelu on lähinnä arkisten tapahtumien kommentointia ja toisen todellisten aatoksien verkkaista arvuuttelua.
Junamatkalla on sitten jo hiukan “aksonia”.

piirros_elokuvasta_rautatie_liisa_02_tausta_1024

Liisa kehrää

piirros_elokuvasta_rautatie_matti_01_tausta_1024

Matti syö

Etenkehtailua

Tuommoisen otsikon laitoin, vaikka ei se ihan täsmälleen määritelmänä tähän asiaan sovi.
En tiedä, onko tämä käyttäytymispiirre enää savolaisille tyypillistä vai vallan hävinnyt sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Tarkoitan seuraavaa:
Jos joku asia todella kiinnostaa ja jopa houkuttelee toteutukseen, sitä ei passaa tutulle, naapurille eikä ehkä myöskään puolisolle näyttää. Pitää olla ikään kuin asia ei koskettaisi yhtään. Kysyjälle pitää vastata mutkikkain sanakääntein ja kiertoilmauksin, ettei vain paljasta kiinnostustaan asiaan. Olisi myös hyvä jotenkin latistaa se asia tai kohde, mitä kovasti kehutaan ja katsomaan pyydetään, ettei vain näyttäisi tai kuulostaisi siitä liian innostuneelta.
Tämmöistä kuvataan elokuvassa herkullisesti.
Nykyajassa ja etenkin mediassa melkein kaikki on “mahtavaa”, “hirvittävän hyvää”,”sairaan siistiä”…ja tämä pitää ilmoittaa kaikille suureen ääneen ja heti.

piirros_elokuvasta_rautatie_hevonen_jaalla_01_tausta_1024

Matti ja Ville keskustelevat jäällä rautatiestä. Matti on tulossa pappilasta, jossa rovasti ja hänen rouvansa ovat valistaneet Mattia siitä.

“Siinä on vanha luuta nenäs alla – Mitäs siinä killistelet – Pässilläkin on pitempi järki kuin akoilla”

Yllä esimerkkejä Matin ja Liisan sanailusta. Välillä mökötetäänkin oikein kunnolla. Minusta elokuva sopisi kuitenkin erittäin hyvin vaikkapa opetusmateriaaliksi avioparileirille tai – kurssille esimerkkinä hyvin toimivasta parisuhteesta.
Kovistakin sanailuista huolimatta kaikessa keskinäisessa kanssakäymisessä, pienissä eleissä ja ilmeissä paistaa läpi erittäin suuri lämpö ja huolenpito puolisoa kohtaan. Katsokaapa vaikka, miten Matin saapas vippasee, kun  hän juosten vie Liisalle rekeen ne “ketruukset”, jotka Liisa unohti ottaa mukaan lähtiessään pappilaan. Matti oli unohtanut jättää ne ruustinnalle omalla käynnillään. Hellyttävä hetki on myös se, kun Liisa asettelee Mattia lepuulle radan varteen, kun kulkumiehen tarjoilema viina pyörrytti rakkaan puolison pään.

Miehenä hoksasin taas sen, miten ovelia (positiivisessa mielessä) naiset ovat, kun pitää saada joku asia todella vireille tai ihan toteutukseen. Sehän onnistuu niin, että antaa miehen luulla, että idea oli alunperin hänen – Tuntuuko tutulta?
Kyllähän Mattikin osaa vetää oikeasta narusta, mutta Liisan muikeat ilmeet ovat todella katsomisen arvoisia, kun päätös matkasta alkaa Matilla kypsyä.

piirros_elokuvasta_rautatie_liisa_01_tausta_1024

Tuli uuniin

piirros_elokuvasta_rautatie_kissa_01_tausta_1024

Kissalle maitoa

piirros_elokuvasta_rautatie_asemalla_03_tausta_1024

Lapinlahden asemalla. Lapinlahden asemana elokuvassa on Lappeenrannan lähellä oleva Pulsan asema. Asema on rakennettu vuonna 1870,

rautatie_artikkeliin_pulsan_asema_01_1024

Lappeenranta, Pulsan rautatieasema; kuvattu radalta Mikonsaari Aarne A., kuvaaja 1976 https://www.finna.fi/Record/musketti_lprmuseot.M40:KUVLKVV1754: CC BY-NC-ND 4.0

Jutun piirroksista

Jos haluatte katsoa oikean taiteilijan kuvitusta Rautatie- romaaniin, etsikää käsiinne sen alkuperäispainos tai sen näköispainanne: Siihen on  Eero Järnefelt tehnyt piirrokset.
Häneen minulla on koti- ja asuinpaikkani takia erityissuhde. Luin vastikään hänen veljensä Arvidin teoksen “Vanhempieni romaani”. Siinähän muistellaan myös perheen Kuopion aikaa.

Minulla oli heti elokuvaa katsoessani mielessä, että siitä olisi mukava tehdä lyijykynäpiirroksia. Se on tekniikka, minkä parhaiten (omalla tyylilläni) hallitsen ja se sopii nimenomaan vanhojen asioiden kuvaamiseen.
Erityistavoitteena minulla oli taas kerran harjoitella ihmisen piirtämistä. Se on jostain  syystä ollut minulle aina vaikeaa. Kasvojen piirtäminen on erityisen haasteellista ja lähes ylivoimaista on minulle ollut saada niistä näköiset, tunnistettavat. Kuten asiaa harrastavat tietävät, pienikin muutos posken kaaressa, suun varjostuksessa tms. saattaa “pullauttaa” näköisyyden esille. Sitten kun kuvaa rupeaa hiukankin “tuunamaan”, näköisyys häviää…ja taas kumittamaan.
Katsojan  arvioitavaksi jää, miten olen näissä piirroksissa onnistunut-
Alkuperäispiirrokset ovat luonnospaperilla ja valkealla pohjalla. Tässä olen taustoittanut ne sivulle sopivaan väriin.

Kävin  YLE:n kanssa neuvonpitoa siitä, saanko ylipäätään käyttää elokuvasta ottamiani kuvankaappauksia mallina piirroksissa. Periaatehan on semmoinen, että silloin, kun  piirros tulkitaan “itsenäiseksi teokseksi”, on siis tarpeeksi omaperäinen eikä suora kopio kuvasta, sen käyttöön mallina ei tarvitsisi edes pyytää lupaa. Koska nyt kyseessä on kuitenkin  elokuva ja piirsin myös siis malleina näyttelijöitä, tilanne oli erilainen.
Alkuun näytti siltä, että lupaa ei tule ainakaan ilman muuta. Sitten lähetin pari piirrosta malliksi. YLE:n Elävän arkiston henkilöt paneutuivat asiaan oikein kunnolla, etsivät sovellettavat pykälät ja ennakkotapaukset ja näin tämän miellyttävän konsultaation lopputulos näkyy täällä. Toivottavasti sielläkään ei vallan olla pettyneitä tältä osin tähän juttuuni.

piirros_elokuvasta_rautatie_matti_ja_liisa_01_tausta_1024

Potretit

 

Share

Mäkihyppynostalgiaa

Näin Puijon maailmancupin jälkeisenä päivänä ja ensi vuoden Salpausselän mm- kisoja odotellessa on syytä muistella Suomen mäkihypyn kunniakasta historiaa. En nyt tarkoita näitä viimeisimpiä, menestyneitä mäkikotkia kuten Puikkosta, Nykästä, Nikkolaa, Hautamäkeä, Ahosta ja Niemistä vaan sitä aikaa, kun pikku- ja vähän isommatkin pojat rakensivat joka talvi hyppyrimäen. 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/01/28/poikien-makihyppykisat-1962

Tuohon aikaan suomalaiset mäkimiehet olivat pikkupoikien idoleita: listaa ja tietoa heistä alla.
He pukeutuivatkin asiallisesti: Päässä oli sinivalkea pipo, päällä tyylikäs villapaita ja kädessä valkeat käsineet, jotka vietiin hypyn aikana tiukasti tummien housujen saumaan. Paino näillä mäkimiehillä oli ihan normaali suhteessa pituuteen.
Hypyn tyylipisteillä, sanan varsinaisessa merkityksessä oli nykyistä suurempi painoarvo. Tämän huomaat, kun kuuntelet Tiilikaisen ja Noposen selostuksia Lahden 1958 mm- kisoista (linkki alla).
Tämänpäivän hypyissä ratkaisee lähinnä vain hypyn pituus ja alastulo. Ovathan lennot ihan hienon näköisiä ja kaikkeen näköjään tottuu: alkuun v- tyyli näytti ihan hirveältä.
En vain ymmärrä, miten selostuskommentaattorit näkevät eroja vauhtimäen laskuasennossa, “säärikulmassa” ja ponnistuksessa, kun minusta kaikki hypyt näyttävät ihan samanlaisilta.
Pukeutumisen tyylikkyyttä on vaikea kommentoida muuten kuin, että kovin on värikästä.

piirros_makimies_02_harmaa_b

Aerodymaamista tyylikkyyttä; Mäkikotkan uljas lento oli minulle koulussakin usein toistuva piirroksen aihe. Kun noita piirroksia ei ollut tallessa, tein sellaisen.

Näitä, alla olevissa lähteissä mainittuja mäkimiehiä omissa “nysissä” matkittiin.
Omaa mäkiennätystä “Karttusen kallion” mäestä en tarkkaan muista: lienee ollut hiukan toistakymmentä metriä.

Eihän meillä mitään mäkisuksia ollut, vaan hiihtosuksilla hypättiin. Suksia oli tuohon aikaan oikeastaan vain kahta merkkiä eli “Järvisiä” ja “Lampisia”.
Ikävän usein sukset hyppyhommissa kärjestä katkesivat ja kun uusia ei tietenkään ollut vara ostaa, korjaus tehtiin pellinpalalla.

piirros_sukset_02_harmaa

Paikatut järviset; Huomaa myös siteet ja sauvat!

Lähteitä:

Share

Kuvankaappauksia lapsuusajalta

Lieneekö jo vanhuuden merkki, että muistelen aktiivisesti vanhoja asioita? Tällä kertaa tosin lapsuusajan muisteluksiin on innoittajana kotiseudultani Muuruvedeltä tehty video. Sen materiaali on kuvattu vuosina 1955, 1956, 1958 sekä vuonna 1965, jolloin filmissä keskitytään Muuruveden maatalousnäyttelyyn.
Katsoin videota läpi ja sieppasin sieltä muutamia kohtia ja tein niistä lyijykynäpiirrokset. Se sopi paremmin tähän siksikin, että videon värifilmi on varsin epäselvää – kuten siis myös piirrokseni.  Niissä on mukana myös “taitelijan vapautta”.
Kynät ovat olleetkin käyttämättä liian pitkään.

Kuvissa ei minulla ole tarkoitus esitellä kuvan ihmisiä, koska näköisiksi en heitä olisi muutenkaan saanut. Videolla on kerrottu, ketä kuvassa on.
Käytän filmiä hyväkseni muistellen kyseisiä tilanteita osin nykyaikaan verraten.
Laitoin mukaan asiaan liittyviä linkkejä.

Kuvien lähde:

  • Video: Muuruvesi, täällä juuremme; Tallennevideointi vuonna 2000
piirros_muuruvesi_videolta_putaanuitto_harmaasavy_tausta

Putaanjoki

Aloitan lähellä kotiani olevasta kuvasta, koska siitä tiedän varmasti, mistä se on ja mitä siinä tapahtuu.
Muuruveden Putaansaaren itäpuolella virtaa Putaanjoki (Karttapaikka). Sen silta on lähellä joen laskupaikkaa Muuruveteen. Vielä minun lapsuudessani jokea pitkin uitettiin tukkeja yläjuoksun Akonvedeltä. Tukit koottiin lautaksi läheiseen lahteen ja lautta oli kiinni “ukossa”.
Hinaajat ottivat lautan sitten vetoon Matikkasalmen kautta kohti Matkusta. Myöhemmin ei enää kuljetettu irtotukkien lauttoja vaan tukit niputettiin ja hinaajat vetivät näitä nippulauttoja myös pitkin Muuruveden selkää. Oli jännä seurata, miten taitavasti hinaaja otti “ennakkoa”, jotta lautta taittui rantoja koskettamatta kapeissa salmissa. Nippuja koottiin ainakin Taivallahdessa.
Maamieskoulun rannan lahti oli kesäisin meille vakituinen uintipaikka, osittain juuri noiden tukkienkin takia. Niiden päällä hypittiin ja välissä puljattiin.
Tukkiuitto Putaanjoessa loppui joskus viisikymmentäluvun loppupuolella, koska minulla ei tuolta ajalta ole enää selkeää muistikuvaa siitä, että olisin sitä tuolloin seurannut. Nuo kuvassa näkyvät puomit, joilla tukkilaiset seisovat, olivat paikoillaan uiton loppumisen jälkeen vielä vuosikausia. Niiltä oli tosi hyvä onkia ja sitä harrastettiin Putaanjoessa koko perheenkin voimin.
Sillan korvassa on edelleen uittokämppä, joka on nyt yksityiskäytössä.

Puiden uitto on viime vuosina vähentynyt ja puut kulkevat nykyisin rekoilla pääosin metsästä suoraan tehtaalle. Kyllä nippu-uittoa edelleen harrastetaan myös Muuruvedellä.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_lypsylla_harmaasavy_tausta

Lypsyllä Poromäellä

Tämä kuva on kuin suoraan Järnefeltin maalauksesta “Lehmisavu”.
Enpä muista ihan näin idyllistä lypsykohtausta nähneeni, mutta lehmien lypsämistä käsin ja ulkosalla kylläkin.
Aika pian navettojen seinään ilmaantuivat “alfalaval”- merkit ja lehmät tuotiin kesälläkin laitumelta konelypsylle navettaan.  Kyllä lehmiä lypsettiin edelleen myös käsin. Täytyy tunnustaa, etten itse ole sitä koskaan edes yrittänyt.
Yleisimmät lehmärodut ovat aikojen saatossa muuttuneet. Kuvassa on ruskea-valkeaa suomenkarjaa. Sitten ayshire- rotu valtasi sen paikan. Toinen lypsykarjarotu on nykyisin holstein-friisiläinen.

En ole nykyaikaisessa navetassa käynyt eikä semmoiseen hygienia- syistä enää noin vain pääsekään, mutta mielenkiinnolla olen katsellut niiden esittelyjä vaikkapa uutisissa. Lehmät astelevat itsekseen lypsyrobotille, joka hoitaa sekä utareiden pesun että itse lypsämisenkin “käsin koskematta”. Lypsyn jälkeen lehmät käpsehtivät omia aikojaan hierottavaksi harjauskoneelle nauttien selvästi tästä käsittelystä. Ruokapuoli hoidetaan lähes yksilöllisesti kunkin lehmän tietokoneella olevien tietojen perusteella.

Maito on edelleen tärkeä ravintoaine ja niinpä tässä siitä lisää:
Lapsuudessa maito haettiin lypsyn jälkeen suoraan navetasta eikä sitä mitenkään käsitelty, minkä nyt pinnalle kertyvää rasvaisempaa kermaa kuorittiin pois. Pastörointi ja homogenointi otettiin käyttöön vasta myöhemmin. Oman ikäluokkani ihmiset muistavat varmaan, miltä maistui se maito, mitä lehmistä saatiin, kun ne pääsivät ensimmäistä kertaa äpärikköön!
On semmoistakin esitetty, että nykyihmisten yleiset vatsavaivat johtuvat maidon liiallisesta käsittelystä. Luulenpa, että harva enää pystyisi juomaan käsittelemätöntä maitoa ja mm. jersinia- bakteerin saaminen siitä on oma riskinsä.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_viljapellolla_harmaasavy_tausta_02

Viljapellolla Murtolahdessa

Tämä työ on näytösluonteisia esityksiä luukun ottamatta kadonnutta kansanperinnettä. Heinäseipäätkin ovat lähes hävinneet ja niitä käytetään lähinnä koristeina ja sisustuselementtien raaka-aineina. Tässä pannaan seipäille kuivamaan viljaa. Kesätöissä olin enimmäkseen heinäpellolla.
Juttuahan voin tässä siis vääntää vaikka seipäästä tai sen tapeista. Seivästäminen oli nimittäin tarkkaa ja ammattitaitoa vaativaa puuhaa. Puhun tässä nyt heinän laittamisesta, kun se on itselleni tutumpi. Virheitä siinä äkkinäinen teki. Heinää ei saanut mättää tiukkaan, hangolla lyöden. Välitappi saattoi unohtua laittamatta ja seipään helmoihin, maata vasten ei jäänyt tuuletustilaa. Valmis seiväs piti olla ilmava ja kauniin symmetrinen. Niin ja ne tapit: ne tehtiin mieluimmin pihlajasta.

Ihmisen muisti on tutkimusten mukaan kovin valikoivaa ja ns. muistoihin ymppäytyy mukaan tapahtumia, joista ehkä on vain kuullut tai lukenut. Niinpä, kun nyt sanon nähneeni viljan puintia varstoilla riihessä, saatan valehdella. Riihi ja ko. puintivehkeet kyllä olivat myös maamieskoululla lapsuudessani. Saatettiin toki näytösmielessä riihtä puida, mutta kyllä seipäillä kuivanut vilja tuotiin puimalaan ja puitiin siellä koneella.
Sanotaan, että ihmisen tuoksu/haju- muisti on kaikkein tarkin ja luotettavin tapa, jolla kaukaisetkin asiat palaavat mieleen. En tätä juttua varten tietenkään mennyt puimalaan – liekö enää paikoillakaan – mutta todella elävästi palautuvat mieleen tuoksut ja myös äänet. Erityisesti muistan sen miellyttävän viljan tuoksun, kun isä avasi tarkistusmielessä säkkiä, johon jyviä valui. Puintiajan edelleen selvänä muistumana on puimakoneen “ulvahdus”, kun viljaa työnnettiin sen syöttöaukkoon.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_puimuri_harmaasavy_tausta

Leikkuupuimuri Murtolahdessa

Ensimmäiset leikkuupuimurit ilmaantuvat kotiseudun viljavainioille 1960- luvun alussa. Kuten kuvasta näkyy, eivät ne kovin isoja olleet. Yleensä ne olivat kotimaisia ja Sampo- merkkisiä. Niissä ei ollut vielä isompaa säiliötä ja siksi mukana oli apumies, joka säkitti puitua viljaa. En ole koskaan leikkuupuimuria ajanut enkä ollut edes apumiehenä. Puintia seuraavat työvaiheet ovat kyllä tuttuja. Sängelle mätkäytetyt viljasäkit kerättiin traktorin lavalle ja vietiin kuivaamoon. Siellä jyvät leviteltiin uunin yläpuolella oleville lauteille. Kuivaaminen ylöspäin virtaavalla lämpimällä ilmalla oli sitten ympärivuorokautista ja vastuullista vahtimista. Puiden lisääminen uuniin ja lämpötilan seuraaminen päiväsaikaan oli joskus minunkin hommaani, mutta yöt jäivät aikuisten tehtäväksi. Viljan kuivuusasteen totesi siihen harjaantunut ihan käsin koettelemalla, mutta oli tuolloin käytössä jo kosteusmittareitakin.

Oikeastaan viljan korjuussa ei ole muuttunut kuin mittakaava. Viljan kasvatus on keskittynyt pinta-alaltaan suurille tiloille. Leikkuupuimurit ovat jo niin isoja, että ne eivät mahdu enää kulkemaan muun liikenteen seassa, vaan niille on viljaseuduilla tehty omat rinnakkaistiet. Viljaa ei enää kerätä säkkeihin, vaan puimurin isosta säiliöstä jyvät siirretään suoraan puimurin rinnalla kulkevan traktorin lavalle. Nykyajan kuivurit ovat suuria laitoksia ja sikäli. kun olen ymmärtänyt, tämä toimi on saatettu ulkoistaa paikalliselle, useampaa tilaa palvelevalle yrittäjälle. Kuivureiden polttoaineista en tiedä, mutta ehkä niissä vähemmän puuta enää käytetään. Käytössä on myös kylmäilmakuivureita.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_essonauto_harmaasavy_tausta

Esson auto maamieskoulun tiellä

 

Viimeinen kuva tässä sarjassa onkin sitten ihan kodin pihapiiristä.
Oikeastaan harmittaa, ettei filmissä näkynyt maitoautoa eikä nykyisin yleisimminkin suorastaan “romanttis-nostalgisen” maineen saanutta maitolaituria.
Toinen “puute” on se, ettei kuvassa ole “Sisu” – tai “Vanaja”- merkkinen auto, vaan taitaa olla Volvo, joka tässä hoitaa sen aikaisen tankkiauton virkaa. Olivat varomääräykset siihen aikaan varsin erilaisia kuin nyt. Totta kai myös ne itse tehdyt, pitkänokkaiset leikkiautot olivat sisuja tai vanajoita. Ei tullut kuulonkaan, että ne olivat ulkomaisia kuten tuo volvo tai man.
Kuvassa auto ohittaa Maamieskoulun eli kotini pihapiiriä. Kuopiosta Muuruvedelle kulkeva tie nimittäin kulki tässä. Taustalla näkyy päärakennus.
Se maitolaituri näkyisi tien oikealla puolella, auton perän takana. Sinne tuotiin maitokärryllä päivän lypsysaalis tonkissa, jotka sitten samantapainen kuorma- auto vei ne meijerille. Lapsuudessa Muuruvedelläkin oli vielä meijeri. Myöhemmin syntyivät sitten suuremmat meijerit ja tiloille ilmaantuivat maitoa keräämään tankkiautot.

Vielä kuorma-autoista puheen ollen: Vanhaan “hyvään” aikaan tvh:n eli valtion tie- ja vesirakennushallituksen keltaoransseja kuorma-autoja näki teillä lähes päivittäin. Kai ne enimmäkseen tekivät ihan kunnolla kunnostustöitä, vaikka tvh- miesten työtahdista väännettin aika ajoin myös vitsiä.
Tämänpäiväisenkin lehden mukaan syrjäteiden kunto on erittäin huono ja näillä liukkailla ei ole hiekkaakaan levitetty eli olisi “tvhoon miehille” edelleen töitä tarjolla!

Share