Artikkeli julkaistu alunperin 12.11.2011: Katso selitys
Kivimäki, Lehtovaara…Jormasjärvi, Lahnasjärvi…Kolmisoppi..
Nimet kartalla väräyttävät muistoilla noin neljänkymmen vuoden takaa
– Niin se aika rientää!
Noilla seuduilla aikoinaan hiihdeltiin – umpihankeakin kymmeniä kilometrejä – ja ahkiota perässä raahattiin. Yöllä kuu loi aavemaisia varjoja keloista, jotka törröttivät avohakkuulla. Muistuupa mieleen sekin, miten sissiteltta meinasi palaa kuusen juurelle, kun kaminasta kipinät sinkoilivat.
Jos vielä liitän äskeiseen nimilistaan sanan ”Hoikankangas”, saattaa tätä juttua lukeville ilman tarkempia paljastuksia jo käydä selville, mitä varten nuo karttanimet ovat jääneet minullekin niin hyvin mieleen.
Jos siirrymme noilta seuduilta hiukan eteenpäin, tulee vastaan paikka, joka on runsaasti ollut esillä viime aikoina: Talvivaara. Sen verran on aikaa kulunut, etten muista varmaksi ulottuivatko ”jotoksemme” sinne asti. Selvää on kuitenkin se, että nyt ovat maisemat siellä ihan toisenlaiset kuin tuolloin. Ei myöskään valkea, puhdas lumi suksen alla suhisisi, vaan harmaanmustaa pölyä olisi hangen pinnalla.
Suomen maankamara on osoittautunut malmivaroiltaan rikkaaksi ja ulkomaisetkin yhtiöt ovat jo pitkään olleet aktiivisia tällä saralla. Vasta uutisoitiin, että Lapista on löytynyt Euroopan suurin nikkeliesiintymä Sakattilammen alueelta – Tosin ”hankalasti” Naturaan kuuluvalta soidensuojelualueelta (Karttapaikka: Viiankiaapa). Nikkeli on päätuote myös Talvivaaran kaivoksella, joka on tämän jutun varsinainen osoite: Se on Euroopan suurin nikkelikaivos.
Kaivosta ei koskaan voi perustaa, pitää yllä ja mahdollisesti laajentaa ilman, että ympäristö kärsii. Vaikka louhinta- ja rikastustekniikat kehittyvät ja ovat Suomessa huippuluokkaa, prosesseista leviää aina päästöjä.
Talvivaarankin kaivoksen perustamisen yhteydessä oli jo lakienkin ja säädösten mukaan otettava ympäristövaikutukset huomioon.
On vaikea julkisuuteen tulleiden tietojen pohjalta päätellä, tiedettiinkö Talvivaaran kohdalla näistä mahdollisista, mittavistakin saastumispulmista ja niihin osattiin varautua vai yllättivätkö seuraukset – Vai onko peräti niin, että asiaan ei edes kunnolla paneuduttu.
Ainakin alueen asukkaaat ovat konkreettisesti saaneet kokea, mitä tarkoittaa, kun asuinpaikan, kesämökin tai retki- ja kalastusseutujen lähistölllä toimii jättimäinen kaivos. Sopivalla tuulella kaivoksen hajut tunkevat nenään ja tahriva pöly laskeutuu kymmenien kilometrien päähän kuisteille ja ikkunalaudoille.
Eniten ollaan nyt huolissaan siitä, että vaikka kaivos on ollut toiminnassa vasta muutaman vuoden, jotkut lähiseudun vedet ovat jo käytännössä menneet pilalle ja kaivovesissä on tapahtunut hälyttäviä muutoksia. Salmisen erämaajärvi on muuttunut vedeltään Itämeren kaltaiseksi: Niin paljon on kaivokselta kulkeutunut natriumsulfaattia siihen. Järven pohjassa jököttää suolaista, raskasta vettä ja happikato siitä seuraa ihan samalla tavalla kuin Itämeren syvänteissä. Niinpä järvestä on tullut oivallinen tutkimuskohde, mutta tämä tieto ei varmaan lämmitä lammella kalastavia ja alueella retkeileviä, kun nuotion mukavaan tuoksuun seikoittuu vedestä lehahtavaa…no pissantapaista hajua, kuten eräs lehteen haastateltu asian ilmaisi!
Kaivos ja varsinkin näin suuri on merkittävä taloudellinen piriste ja työnantaja. Haitallisten päästöjen vähentäminen ja jopa talteenotto on mahdollista itse kaivoksen alueella, mutta tämmöinen maksaa. Kaivostoiminnankin kannattavuuteen vaikuttaaa suuresti maailmantalouden yleinen kehitys, mikä heijastuu suoraan esim. nikkelin maailmanmarkkinahintaan. Ymmärtääkseni Talvivaaran kaivos kiikkuu juuri tuolla kannattavuuden raja-alueella, joten suuriin lisäinvestointeihin ei tiettävästi ole varaa. Malmia Talvivaarassa riittää kymmeniksi vuosiksi ja semmoisella aikajänteellä kaivos ylipäätään on aikoinaan päätetty myös perustaa.
Siinäpä sitä sitten onkin puntaroimista sekä alueellisille että valtakunnallisille päättäjillä: Kuinka paljon ollaan valmiita sietämään luonnolle aiheutettuja, ehkä peruuttamattomia haittoja, jotta alueelle saadaan kaivoksen mukana tulevaa taloudellista hyvää? Voidaanko kaivostoimintaa ylipäätään jatkaa, jos ympäristölle aiheutuvat haitat ovat liian suuria ja mitä kaivoksen sulkemisesta seuraisi näinä taloudellisesti epävakaina aikoina?
Eräs huomionarvoinen näkökulma on myös otettava huomioon: Onko parempi, että hankimme ja jalostamme teollisuuden tarvitsemat raaka-aineet kotimaassa vai ostammeko ne jostain muualta,tuotettuna olosuhteissa ja tavalla, mihin meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa?
Savon Sanomissa oli tänään taas juttua Talvivaaran ympäristöongelmista ja selostus siitä, mitä reittiä sieltä tulevat vedet virtailevat Kallaveteen.
Toivottavasti Kainuun maakuntalaulun jatkoa ei koskaan tarvitse väännellä tästä osin: …”ja jylhien järvien loiskintaa”!
Lähteitä:
- Diigossa: Kaivostyöstä Suomessa
- Savon Sanomat 12.11.2011
- Helsingin Sanomat 8.11.2011
- Helsingin Sanomat 3.11.2011
Karttapaikassa:
Google Earthissa: