Leonardo da Vinci: Näköaisti

Kuopion museon ja taidemuseon näyttelyn innoittamana aloin perehtyä Leonardo da Vincin elämään pintatietoani syvemmin.
Luin hänestä kirjoitetun elämänkerran ja aloin sieltä poimia biologiaan ja maantieteeseen liittyviä asioita, joihin hän oli perusteellisesti paneutunut.
Tarkoitukseni on laatia niistä artikkeleja, joista tämä on toinen.
.
Artikkelin lähde:
Walter Isaacson: Leonardo da Vinci; Suomentanut Tero Valkonen; Bazar ; 2019

Leonardon anatomiasta:

Martin Clayton and Ron Philo: Leonardo da Vinci; Anatomist; Royal Collection Publications (pdf)

Leonardo oli hyvin perillä optiikasta ja hän sovelsi näitä tietojaan ihmissilmän toimintaan. Hän tutki ruumiinavauksissaan myös silmiä ja niistä lähteviä hermoja poikkisahatusta kallosta (piirros yllä).

Tässä artikkelissa käsittelen näköaistia laajemmin, hänen taiteensa kautta elämänkerrassa olevaa jäsentelyä osittain noudattaen.

Varjot

Leonardosta varjot olivat niin tärkeä osa taiteessa, että hän pohti niitä suorastaan pakkomielteisesti. Hän tutki erittäin perusteellisesti, minkälaisia varjoja monenlaiset esineet tekevät erilaisissa valaistuksissa ja kirjotti ja piirsi aiheesta niin paljon, että kirjana se vastaisi yli kolmeakymmentä sivua.
Hänen mukaansa juuri varjot ja niiden oikea käyttö piirustuksissa ja maalauksissa tekevät kohteista kolmiulotteisia: Nimenomaan ne ovat se oikea keino, jolla kaksiulotteiselle pinnalle saadaan loihdittua vaikutelma kolmiulotteisuudesta – Ääriviivoilla ei tähän päästä.
Leonardolla oli tottakai erityisen tarkka kyky havaita monenlaisia valoja ja varjoja. Siksi hän pystyi myös toteuttamaan näitä havaintojaan maalauksissaan. Niissä hän tuotti varjoja myös eri värisävyjä käyttämällä.

Sfumato

Leonardo tutki erityisen huolellisesti sitä, miten ihminen näkee luonnossa erilaisia kappaleita. Tähän hän sovelsi myös matematiikkaa. Hän painotti sitä, että luonnossa ihmisen näkemissä kohteissa ei ole tarkkoja ääriviivoja: Millään ei ole tarkkaa matemaattista, jakamattomilla yksiköillä määrättyä rajaa tai reunaa – Hänen omin sanoin: “Valon ja pimeän välissä on äärettömästi vaihtelua, koska niiden määrä on jatkuva”.
Tältä pohjalta Leonardo kehitti ihan uudelle tasolle maalaustekniikkaa nimeltä sfumato. Siinä ääriviivat ovat utuisia, epäselviä. Leonardolle kysymyksessä oli myös yksi hänen elämänsä keskeisimpiä, syvällisempiä teemoja: Vertauskuvallinen raja tunnetun ja salaperäisen välillä.

Optiikka, silmän rakenne ja näköaistimuksen synty

Optiikkaan ja silmän toimintaan Leonardo perehtyi saadakseen siitä apua taiteeseen, mutta hänelle tyypilliseen tapaan uteliaisuudesta saadakseen tietoa siitäkin.
Häntä askarrutti vallalla oleva käsitys, että valonsäteet keskittyvät silmän sisällä yhteen pisteeseen. Tämä oli hänestä ristiriidassa todellisuuden kanssa – Korkealentoisesti hän ilmaisi asian näin: “Jos kaikki silmään tulevat kuvat keskittyisivät matemaattiseen pisteeseen, joka on osoitettu jakamattomaksi, niin silloin koko maailmankaikkeus vaikuttaisi yhdeltä ja jakamattomalta”. Hän teki sen johtopäätöksen, että näköhavainto tapahtuu koko verkkokalvon alueella – Tosin hän kirjoittaa, että koko pupillin alueella.
Ylipäätään elämänkerran perusteella jää epäselväksi se, mitä Leonardo tarkoitti näköhavainnolla, sen syntypaikalla ja ymmärsikö hän aivojen osuuden siinä.

Pupillin osuutta näkemisessä hän tutki tarkasti ja havaitsi, miten sen koko muuttuu eri valaistusolosuhteissa.
Hän toteutti havaintonsa myös maalauksissaan.
Kun katsoo tätä maalausta “Muusikon muotokuva” tarkkaan, huomaa, että vasemman silmän pupilli on pienempi, koska se on suoremmin valon puolella. Ikään kuin maalaus olisi tehty siinä hetkessä, kun miehen silmät ovat juuri tottumassa niille lankeavaan valoon ja syntyy liikkeen vaikutelma.

Leonardo toisti 1000- luvulla eläneen arabimatemaatikko Alhacenin (Wikipedia) kokeen, jossa neulaa tuodaan yhä lähemmäs toista silmää ja tutkitaan, miten koehenkilö näkee neulan ja sen takana olevat asiat: Neula näyttää yhä sumeammalta, sen ääriviivat häviävät, mutta se ei estä sen takana olevien kappaleiden havaitsemista. Leonardo päätteli, että silmän verkkokalvon reunat poimivat valoa koko näkökentän alueelta.

Kuten edellä on todettu, Leonardo avasi ihmisen kalloja silmien kohdalta ja avasi ihmisen ja lehmän silmiä pyrkiessään selvittämään näköhavainnon reittiä silmän sisästä aivoihin. Hänen muistiinpanoissaan on tarkat ohjeet siitä, miten silmien avaaminen pitää suorittaa ja miten pehmyttä silmämunaa pitää käsitellä, ettei se menettäisi muotoaan.

Hän tunsi camera obscuran (Wikipedia) ja tiesi, että sen tuottama kuva on ylösalaisin. Periaatteessa silmä toimii samalla tavalla. Leonardo yritti pähkäillä, miksi ihminen kuitenkin näkee asiat oikein päin. Hänen teoriansa mukaan syvällä silmässä tai aivoissa on toinen aukko ja kun valonsäteet kulkevat sen läpi, kuva kääntyy oikein päin. Nerollakin on rajoituksensa: Vaikka hän itse kirjoitti peilikirjoitusta ja pystyi sitä vaivatta lukemaan, hän ei tajunnut, että aivothan tämän tekevät.

Kalloavauksissaan hän huomoi ja teki muistinpanoja siitä, että silmästä lähtevät näköhermot menevät ristiin ennen saapimistaan aivoihin – Kts alussa oleva artikkelikuva.

Perspektiivi

Jo ennen da Vinciä monet taiteilijat olivat tutkineet ja hioneet perspekiivin teoriaa ja sen käyttöä maalauksissa. Näitä olivat mm. Giotto, Donatello ja Brunelleshci. Oman aikansa renessanssineroksi “luokiteltava” oli myös Alberti, joka kokosi keskeiset perspektiivin teesit maalaustaidetta käsittelevään teokseensa Della Pittura (v. 1436).

Leonardon mukaan: “Maalaaminen perustuu perspektiiviin eikä perspektiivi ole muuta kuin silmän toiminnan perinpohjaista tuntemusta”. Tästä syystä hän tuki sitä huolella ja sovelsi maalauksissaan luovasti.
Kun hän luonnosteli maalaustaan “Kuninkaiden kumarrus”, hän huomasi, että matemaattinen, lineaarinen perspektiivi rajoittaa maalauksen liikkeen ja jopa fantasian tuntua, johon hän siihen sijoittamiensa ihmisten ja eläinten asennoilla pyrki. Siksi hän lopullista maalausta työstäessään korjaili mittasuhteita eli käytti keinotekoista perspektiiviä.
Maalatessaan Viimeistä ehtoollista Leonardo joutui ottamaan huomioon maalauksen paikan Milanon Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalin päätyseinässä ja aika korkealla. Hän teki sen perspektiivin kanssa “kompleksisia temppuja”, joita tässä en tarkemmin rupea selostamaan.

Leonardo laajensi perspektiivin maalaamisen taidetta pitemmälle siitä perussäännöstä, jossa kohteen koko pienenee etäisyyden kasvaessa pakoviivojen osittamalla tavalla. Hän otti mukaan kaksi muuta asiaa: Värit haalistuvat etääntyessään ja kappaleiden yksityiskohtia häviää, kun niitä katsotaan kauempaa.

Mona Lisa

Tästä ilmeisimmin maailman kuuluisimmasta teoksesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi ja monipuolisesti, mutta tässä muutama asia, jotka liittyvät tämän artikkelin teemaan.

Jos katsotaan tarkemmin maalauksen taustamaisemaa, siinä näkyy se perusasia, että kauempana olevat kohteet ovat epäselvempiä – Mutta siinä on jotain kummallistakin: Katsojasta Lisan oikealla puolella oleva horisontti on ylempänä ja utuisempi. Tämä ei ole Leonardolta virhe (mikä olisikin aivan uskomaton asia) vaan hän maalasi näin ihan tarkoituksella: Kun katse vaeltaa Lisan pään yli ylös oikealle, tauluun tulee syvyyttä ja elävyttää sekä näyttää jopa siltä, että näin katsottaessa Lisan pää tuntuu kallistuvan hiukan.

Mona Lisan silmiin ja hymyyn on tuijoteltu halki vuosisatojen ihmetellen niihin kätkeytynyttä salaperäisyyttä. Lienee niin, että niitä maalatessaan Leonardo sovelsi niihinkin nerokkaalla tavalla tietojaan ihmissilmän rakenteesta, toiminnasta ja näköhavainnon synnystä.

Leonardo ei ollut ensimmäinen, joka sai tauluun maalattujen ihmisten katsellaan seuraamaan katsojaa riippumatta siitä, missä kulmasta taulua katsoo.

Monenlaisia tulkintoja on aiheuttanut huomio, että Lisan oikean silmän pupilli on laajempi kuin vasemman silmän. Asian pitäisi olla toisinpäin, koska oikea silmä on enemmän valon puolella.
Kun Leonardo tämän varmaan tiesi (vrt maalaus Muusikosta), hän ilman muuta teki näin ns. tahallaan, mutta miksi: Erään tulkinnan mukaan syntyy vaikutelma, että Lisa ilahtuu meidät nähdessään, koska mielihyvätilanteessa pupillit laajenevat.

Edellä oli esillä Leonardon tietämys siitä, että verkkokalvolle syntyy kuva koko näkökentästä, mutta laidalla olevat kohteet näkyvät epäselvemmin. Ilmeisesti hän sovelsi tätä asiaa tuohon salaperäiseen hymyyn.
Jos Lisan suuta ja huulia katsoo tarpeeksi läheltä, suoraan ja tarkasti, hän ei näytä kovinkaan hymyilevältä. Mutta kun siirtää katsetta suusta vähän sivuun, ilmaantuu Mona Lisan viehkeän ujolta näyttävä hymy esiin. Hymy ikäänkuin elää ja syntyy aavistuksen omaisista suupielen liikkeistä, jotka näyttävät syntyvän katseen tarkennuspisteen muuttuessa.