http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Landscape_Carina_Nebula.jpg; By NASA, ESA, and M. Livio, The Hubble Heritage Team and the Hubble 20th Anniversary Team (STScI) [Public domain or CC-BY-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/3.0)], via Wikimedia Commons
Kuten aikaisemmin jo kerroin (kts ko. artikkeli) , Kuopiossa on WB- keskuksessa ”Beauty of the Universe”- näyttely.
Eilen 17.7.2014 oli samassa paikassa keskustelutilaisuus, jossa teologian tohtori Kari Kuula ja toimittaja Risto Löf johdattelivat keskusteluun kristinuskosta, tieteestä ja tähtitieteestä.
Haasteet tämmöiseen lähestymistapaan ovat mittavat, kun pitäisi löytää vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:
- Miten kristinusko ja tähtitiede selittävät maailmankaikkeuden synnyn ja onko näissä selitysmalleissa ristiriitaa?
- Mitä universumia koskevan tiedon lisääntyminen on merkinnyt kristinuskolle?
- Onko tähtitaivaan katseleminen pyhä kokemus?
- Millaisia seurauksia kristinuskolle olisi siitä, jos löytyisi todisteita elämästä maapallon ulkopuolelta?
Keskustelutilaisuus oli joitakin itse asiasta yleiseen teologiseen keskusteluun lipsumista lukuun ottamatta hyvin antoisa.
Nappasin alustajien ja yleisönkin puheenvuoroista muistiinpanoihini ajatuksia, jotka tässä kirjoitan julki. En merkinnyt tarkasti, kumpiko keskustelijoista esitti minkäkin näkemyksen, vaan esittelen tässä tilaisuuden antia ilman henkilömerkintöjä.
Tässä siis lyhyitä poimintoja edellä olevista ja muistakin aiheista omin sanoin kerrottuna:
Kyseisen näyttelyn hienojen kuvien katsominen on myös koskettava esteettinen kokemus. Vaikka ne esittävät teleskoopin ottamina kuvina maaimankaikkeuden rakennetta, niitä katsoessa uhontuvat mittasuhteet ja tieteelliset faktat. Tulee mieleen jopa se, että kenellä on todellinen ”copyright” noihin kuviin. Mitä on kaiken tämän takana?
Ihminen on kautta historiansa yrittänyt löytää selityksiä myös tähtitaivaan ilmiöille. On kuljettu pitkä matka siitä, että tähdet miellettiin jumaluuksiksi. Välivaiheita ovat olleet ennen nykyaikaista kosmologiaa astrologia ja astronomia. Oleellista tässä etsinnässä on se ajatus, että kaikilla asioilla on joku syy. On pohdittu sitä, tarvitaanko selitykseksi ylipäätään jotain ulkopuolista jumaluutta.
Jos ajatellaan niin, että tämän fyysisen maailmankaikkeudenkin takana/luojana on Jumala, herää seuraavia kysymyksiä: Onko Jumala pannut aikanaan Luojana kaiken alulle eikä enää ”puutu” asioiden kulkuun kosmisessa mielessä vai onko Hän koko ajan myös läsnä eli pitää tätä systeemiä edelleen toiminnassa.
Oikeastaan sekä tieteen että uskon näkökulmasta on paljon helpompaa vastata kysymykseen miten kuin miksi!
Jälkimmäinen kysymys todella konkretisoituu, kun ajattelee universumin valtavaa kokoa: Miksi se on tällainen, miksi se on ylipäätään olemassa tämmöisenä, jos ihminen on ainoa olento, joka pystyy edes miettimään näitä kysymyksiä?
Antiikin aikana oltiin jossain vaiheessa siinä käsityksessä, että kaikki syntyi yhdessä hetkessä. Käsitys siitä, että maailman synty on ollut prosessi on myöhempää perua. Ajateltiin myös Aristoteleen tapaan, että maailmankaikkeus on aina ollut olemassa ja se on ikuinen. Raamatun luomiskertomus ja sen kuuden päivän ajanjakso suhteessa nykytieteen käsityksiin onkin sitten oman teologisen tulkinnan kysymyksensä.
Ne perimmäiset kysymykset, mitkä nousevat aina esille ”alkuräjähdystä” pohdittaessa kuuluvat: Mitä oli ennen sitä ja mikä aiheutti tuon ”Big Bangin”? Näihin kysymyksiin ei tiede pysty vastaamaan.
Uskonnollinen symboliikkaa mm. ”taivaista” johdatteli keskustelua maailmankuvan kehitykseen ja ihmisenkin syvimpään olemukseen esim. siitä, mikä on ”sielun” ja ruumiin suhde.
Antiikin aikana Platon ajatteli, että tähdet ovat ihmisten sieluja, jotka ovat vapautuneet ruumiin rajoittavasta kahleesta.
Keskiajalla hallitsi maakeskeinen, kehämäinen käsitys, jossa uloimmalla kehällä ovat jumaluudet.
Ajatus siitä, että ihminen on kotoisin tähdistä pitää paikkansa tieteellisesti ajateltuna sikäli, että maapallon – ja siis myös ihmisen materia – on alunperin peräisin siitä aineesta, joka alkoi kerääntyä tiiviimmäksi lähiäavaruudessa tapahtuneen tähden räjähdyksen seurauksena.
Maailmanlopusta on eri uskontojen pyhissä kirjoissa ennustuksia. On mielenkiintoista, että niissä esitetään tuhoutumisen aiheuttajana tulta ja palamista. Tähtitieteen mukaan maapallo tuhoutuu, kun Aurinko vähitellen laajenee ja lopulta ”polttaa” Maan. Tietysti uskonnollinen symboliikka kertoo eri näkökulman ja aikaperspektiivin asioita, mutta tuommoinen yhtymäkohta löytyy.
Tässä vaiheessa keskustelu hieman poukkoili ja alettiin jo pohtia sitä, onko elämää ja minkälaista elämää muualla. Tähän teemaan palattiin sitten myöhemmin.
Ollaan tietysti myös kristinuskon kannalta perimmäisten kysymysten äärellä, jos korkeampaa elämää on myös muualla. Onko sillä kulttuurilla ylipäätään uskontoa? Jos on, miten Jumala ”keskustelee” sen elämän kanssa? Mikä on Jeesuksen asema tällöin? Inkarnoituuko Jumala toiselle elämänmuodolle eri tavalla?
Meitä ihmisiä vaivaa perspektiiviharha siitäkin huolimatta, että ajat sitten on osoitettu, ettei maapallo ihmisineen ole maailmankaikkeuden keskus. Se kristinusko, mitä täällä on pyrkii parantamaan vain meidän ihmisten elämää eikä se oikeastaan anna edes mahdollisuuksia miettiä sen ulkopuolisia asioita.
Kekustelussa nousi esille se tosiasia, että tiede pyrkii koko ajan korjaamaan käsityksiään myös tähtitieteen alalla. Pohditiin sitä, pitääkö ja voiko kristinusko tehdä samoin, vai onko siinä joitain semmoisia luovuttamattomia totuuksia, dogmeiksikin sanottuja, joita ei voi muuttaa. Todettiin, että onhan tieteessäkin semmoisia totuuksia, jotka ovat nykytieteen perusta, eikä niitä noin vain voi kumota ilman, että koko perusta järkkyy. Samalla tavalla on uskonnossa.
Tässä vaiheessa ryöpsähti keskusteluun mukaan Neitsyt Maria ja kolminaisuusoppi ja näin päädyttiin itse tilaisuuden aiheen ulkopuolelle pohtimaan myös naisen asemaa kristinuskossa.
Kekustelu rönsyily myös sinänsä tärkeisiin kysymyksiiin uskonnon asemasta ylipäätään maailman menossa kuten sodissa ja sen ohjaavasta merkityksestä nykyihmiselle.
Mutta palataanpa universumiin.
Seuraavaksi pohdittiin kokemustenkin kautta sitä, onko tähtitaivaan katseleminen ”pyhä” kokemus. Kun kirkkaana yönä suntaa katseensa sananmukaisesti kaukaisuuteen tai katsoo vaikkapa ko. näyttelyn huimaavia kuvia, kokee varmaan olevansa jonkin suuren, tärkeän ja tuonpuoleisenkin kohtaamistilanteessa.
Tämä saattaa aiheuttaa oikeastaan kahdenlaisia tuntemuksia. Voi kokea jopa ahdistusta omasta pienuudestaan kaikkeuden äärettömyydessä tai sitten kokemus voi olla mieltä ylentävä siinä mielessä, että saa elää osana tätä suurta kokonaisuutta.
Keskustelussa palattiin sitten uudelleen siihen suureen kysymykseen, että onko elämää muualla, missä sitä voisi olla ja mitä todisteita siitä on löydettävissä.
Todettiin, että ”marsmönkijöiden” havainnot ja mittaustulokset aiheuttivat aluksi positiivisia odotuksia elämän löytymisestä tällä planeetalla. Nyttemmin tämä toive on hiipunut ja elämää ei ole sieltä löytynyt.
Elämän syntyminen siinä muodossa, missä se maapallolla esintyy on edellyttänyt monien erityisolosuhteiden sattumista yhtä aikaa kohdalleen. Tällöin voidaan pohtia todennäkköisyyksiä sille, onko samantyyppinen tai muunkinlainen elämää synnyttävä prosessi tapahtunut jossain muualla universumissa. Sen kokoon viitaten tämä tietysti tuntuu ilmeiseltä, mutta onko näin todella jossain tapahtunut, jää toistaiseksi todistamatta.
Maailmankaikkeuden valtavat etäisyydet saivat pohtimaan ajan käsitettä. Nythän näyttää siltä, ettei matkustaminen muihin tähtijärjestelmiin ole mahdollista ilman jotain mullistavaa, uutta tapaa. Jos aikaa vertaa tiehen, joutuu mm. semmoisen paradoksin äärelle, että huominen itse asiassa on jo olemassa, mutta en vielä ole siellä!
Keskustelu palautui elämään muulla ja nyt siltä kannalta, miten sen löytyminen vaikuttaisi ihmiskuntaan yleensä ja kristinuskoon erityisesti. Asian uutisoinnin tapa varmaan vaikuttaisi yleiseen suhtautumiseen. Kyllä pelko varmaan olisi aika todennäköinen reaktio johtuen populaarikulttuurin, tiedekirjojen ja elokuvien tarjoamasta ”ufoilusta”.
Sitä sopii pohtia, olisiko älyllisen elämän löytyminen ja siihen mahdollisesti saatava yhteys kristinuskolle hätätila vai helpottava tieto.
*********************************
Kuten edellä olevastakin voi tulkita keskustelu oli hyvin sopuisaa ja ”sivistynyttä” johtuen myös siitä, että molemmat keskustelijat, omankin ilmoituksensa mukaisesti eivät ole ”fundamentalisteja”- Eivät uskonnon eivätkä tieteen edustajina.
Suomessa tahtoo käydä niin, että keskustelut tämäntapaisista kysymyksistä tahtovat mennä jankkaamiseksi, jossa ei toisen osapuolen näkemyksiä edes haluta ymmärtää. Huonoja esimerkkejä tällaisesta keskustelusta on ollut myös akselilla ”kreationismi><evoluutioteoria” sekä Suomessa että ulkomailla.
Nettilähteitä:
