Kuvankaappauksia lapsuusajalta

Lieneekö jo vanhuuden merkki, että muistelen aktiivisesti vanhoja asioita? Tällä kertaa tosin lapsuusajan muisteluksiin on innoittajana kotiseudultani Muuruvedeltä tehty video. Sen materiaali on kuvattu vuosina 1955, 1956, 1958 sekä vuonna 1965, jolloin filmissä keskitytään Muuruveden maatalousnäyttelyyn.
Katsoin videota läpi ja sieppasin sieltä muutamia kohtia ja tein niistä lyijykynäpiirrokset. Se sopi paremmin tähän siksikin, että videon värifilmi on varsin epäselvää – kuten siis myös piirrokseni. Niissä on mukana myös “taitelijan vapautta”.
Kynät ovat olleetkin käyttämättä liian pitkään.
Kuvissa ei minulla ole tarkoitus esitellä kuvan ihmisiä, koska näköisiksi en heitä olisi muutenkaan saanut. Videolla on kerrottu, ketä kuvassa on.
Käytän filmiä hyväkseni muistellen kyseisiä tilanteita osin nykyaikaan verraten.
Laitoin mukaan asiaan liittyviä linkkejä.

Kuvien lähde:

Video: Muuruvesi, täällä juuremme; Tallennevideointi vuonna 2000

piirros_muuruvesi_videolta_putaanuitto_harmaasavy_tausta — Putaanjoki

Aloitan lähellä kotiani olevasta kuvasta, koska siitä tiedän varmasti, mistä se on ja mitä siinä tapahtuu.
Muuruveden Putaansaaren itäpuolella virtaa Putaanjoki (Karttapaikka). Sen silta on lähellä joen laskupaikkaa Muuruveteen. Vielä minun lapsuudessani jokea pitkin uitettiin tukkeja yläjuoksun Akonvedeltä. Tukit koottiin lautaksi läheiseen lahteen ja lautta oli kiinni “ukossa”.
Hinaajat ottivat lautan sitten vetoon Matikkasalmen kautta kohti Matkusta. Myöhemmin ei enää kuljetettu irtotukkien lauttoja vaan tukit niputettiin ja hinaajat vetivät näitä nippulauttoja myös pitkin Muuruveden selkää. Oli jännä seurata, miten taitavasti hinaaja otti “ennakkoa”, jotta lautta taittui rantoja koskettamatta kapeissa salmissa. Nippuja koottiin ainakin Taivallahdessa.
Maamieskoulun rannan lahti oli kesäisin meille vakituinen uintipaikka, osittain juuri noiden tukkienkin takia. Niiden päällä hypittiin ja välissä puljattiin.
Tukkiuitto Putaanjoessa loppui joskus viisikymmentäluvun loppupuolella, koska minulla ei tuolta ajalta ole enää selkeää muistikuvaa siitä, että olisin sitä tuolloin seurannut. Nuo kuvassa näkyvät puomit, joilla tukkilaiset seisovat, olivat paikoillaan uiton loppumisen jälkeen vielä vuosikausia. Niiltä oli tosi hyvä onkia ja sitä harrastettiin Putaanjoessa koko perheenkin voimin.
Sillan korvassa on edelleen uittokämppä, joka on nyt yksityiskäytössä.

Puiden uitto on viime vuosina vähentynyt ja puut kulkevat nykyisin rekoilla pääosin metsästä suoraan tehtaalle. Kyllä nippu-uittoa edelleen harrastetaan myös Muuruvedellä.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_lypsylla_harmaasavy_tausta — Lypsyllä Poromäellä

Tämä kuva on kuin suoraan Järnefeltin maalauksesta “Lehmisavu”.
Enpä muista ihan näin idyllistä lypsykohtausta nähneeni, mutta lehmien lypsämistä käsin ja ulkosalla kylläkin.
Aika pian navettojen seinään ilmaantuivat “alfalaval”- merkit ja lehmät tuotiin kesälläkin laitumelta konelypsylle navettaan. Kyllä lehmiä lypsettiin edelleen myös käsin. Täytyy tunnustaa, etten itse ole sitä koskaan edes yrittänyt.
Yleisimmät lehmärodut ovat aikojen saatossa muuttuneet. Kuvassa on ruskea-valkeaa suomenkarjaa. Sitten ayshire- rotu valtasi sen paikan. Toinen lypsykarjarotu on nykyisin holstein-friisiläinen.

En ole nykyaikaisessa navetassa käynyt eikä semmoiseen hygienia- syistä enää noin vain pääsekään, mutta mielenkiinnolla olen katsellut niiden esittelyjä vaikkapa uutisissa. Lehmät astelevat itsekseen lypsyrobotille, joka hoitaa sekä utareiden pesun että itse lypsämisenkin “käsin koskematta”. Lypsyn jälkeen lehmät käpsehtivät omia aikojaan hierottavaksi harjauskoneelle nauttien selvästi tästä käsittelystä. Ruokapuoli hoidetaan lähes yksilöllisesti kunkin lehmän tietokoneella olevien tietojen perusteella.

Maito on edelleen tärkeä ravintoaine ja niinpä tässä siitä lisää:
Lapsuudessa maito haettiin lypsyn jälkeen suoraan navetasta eikä sitä mitenkään käsitelty, minkä nyt pinnalle kertyvää rasvaisempaa kermaa kuorittiin pois. Pastörointi ja homogenointi otettiin käyttöön vasta myöhemmin. Oman ikäluokkani ihmiset muistavat varmaan, miltä maistui se maito, mitä lehmistä saatiin, kun ne pääsivät ensimmäistä kertaa äpärikköön!
On semmoistakin esitetty, että nykyihmisten yleiset vatsavaivat johtuvat maidon liiallisesta käsittelystä. Luulenpa, että harva enää pystyisi juomaan käsittelemätöntä maitoa ja mm. jersinia- bakteerin saaminen siitä on oma riskinsä.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_viljapellolla_harmaasavy_tausta_02 — Viljapellolla Murtolahdessa

Tämä työ on näytösluonteisia esityksiä luukun ottamatta kadonnutta kansanperinnettä. Heinäseipäätkin ovat lähes hävinneet ja niitä käytetään lähinnä koristeina ja sisustuselementtien raaka-aineina. Tässä pannaan seipäille kuivamaan viljaa. Kesätöissä olin enimmäkseen heinäpellolla.
Juttuahan voin tässä siis vääntää vaikka seipäästä tai sen tapeista. Seivästäminen oli nimittäin tarkkaa ja ammattitaitoa vaativaa puuhaa. Puhun tässä nyt heinän laittamisesta, kun se on itselleni tutumpi. Virheitä siinä äkkinäinen teki. Heinää ei saanut mättää tiukkaan, hangolla lyöden. Välitappi saattoi unohtua laittamatta ja seipään helmoihin, maata vasten ei jäänyt tuuletustilaa. Valmis seiväs piti olla ilmava ja kauniin symmetrinen. Niin ja ne tapit: ne tehtiin mieluimmin pihlajasta.

Ihmisen muisti on tutkimusten mukaan kovin valikoivaa ja ns. muistoihin ymppäytyy mukaan tapahtumia, joista ehkä on vain kuullut tai lukenut. Niinpä, kun nyt sanon nähneeni viljan puintia varstoilla riihessä, saatan valehdella. Riihi ja ko. puintivehkeet kyllä olivat myös maamieskoululla lapsuudessani. Saatettiin toki näytösmielessä riihtä puida, mutta kyllä seipäillä kuivanut vilja tuotiin puimalaan ja puitiin siellä koneella.
Sanotaan, että ihmisen tuoksu/haju- muisti on kaikkein tarkin ja luotettavin tapa, jolla kaukaisetkin asiat palaavat mieleen. En tätä juttua varten tietenkään mennyt puimalaan – liekö enää paikoillakaan – mutta todella elävästi palautuvat mieleen tuoksut ja myös äänet. Erityisesti muistan sen miellyttävän viljan tuoksun, kun isä avasi tarkistusmielessä säkkiä, johon jyviä valui. Puintiajan edelleen selvänä muistumana on puimakoneen “ulvahdus”, kun viljaa työnnettiin sen syöttöaukkoon.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_puimuri_harmaasavy_tausta — Leikkuupuimuri Murtolahdessa

Ensimmäiset leikkuupuimurit ilmaantuvat kotiseudun viljavainioille 1960- luvun alussa. Kuten kuvasta näkyy, eivät ne kovin isoja olleet. Yleensä ne olivat kotimaisia ja Sampo- merkkisiä. Niissä ei ollut vielä isompaa säiliötä ja siksi mukana oli apumies, joka säkitti puitua viljaa. En ole koskaan leikkuupuimuria ajanut enkä ollut edes apumiehenä. Puintia seuraavat työvaiheet ovat kyllä tuttuja. Sängelle mätkäytetyt viljasäkit kerättiin traktorin lavalle ja vietiin kuivaamoon. Siellä jyvät leviteltiin uunin yläpuolella oleville lauteille. Kuivaaminen ylöspäin virtaavalla lämpimällä ilmalla oli sitten ympärivuorokautista ja vastuullista vahtimista. Puiden lisääminen uuniin ja lämpötilan seuraaminen päiväsaikaan oli joskus minunkin hommaani, mutta yöt jäivät aikuisten tehtäväksi. Viljan kuivuusasteen totesi siihen harjaantunut ihan käsin koettelemalla, mutta oli tuolloin käytössä jo kosteusmittareitakin.

Oikeastaan viljan korjuussa ei ole muuttunut kuin mittakaava. Viljan kasvatus on keskittynyt pinta-alaltaan suurille tiloille. Leikkuupuimurit ovat jo niin isoja, että ne eivät mahdu enää kulkemaan muun liikenteen seassa, vaan niille on viljaseuduilla tehty omat rinnakkaistiet. Viljaa ei enää kerätä säkkeihin, vaan puimurin isosta säiliöstä jyvät siirretään suoraan puimurin rinnalla kulkevan traktorin lavalle. Nykyajan kuivurit ovat suuria laitoksia ja sikäli. kun olen ymmärtänyt, tämä toimi on saatettu ulkoistaa paikalliselle, useampaa tilaa palvelevalle yrittäjälle. Kuivureiden polttoaineista en tiedä, mutta ehkä niissä vähemmän puuta enää käytetään. Käytössä on myös kylmäilmakuivureita.

Lisää tietoa:

piirros_muuruvesi_videolta_essonauto_harmaasavy_tausta — Esson auto maamieskoulun tiellä

Viimeinen kuva tässä sarjassa onkin sitten ihan kodin pihapiiristä.
Oikeastaan harmittaa, ettei filmissä näkynyt maitoautoa eikä nykyisin yleisimminkin suorastaan “romanttis-nostalgisen” maineen saanutta maitolaituria.
Toinen “puute” on se, ettei kuvassa ole “Sisu” – tai “Vanaja”- merkkinen auto, vaan taitaa olla Volvo, joka tässä hoitaa sen aikaisen tankkiauton virkaa. Olivat varomääräykset siihen aikaan varsin erilaisia kuin nyt. Totta kai myös ne itse tehdyt, pitkänokkaiset leikkiautot olivat sisuja tai vanajoita. Ei tullut kuulonkaan, että ne olivat ulkomaisia kuten tuo volvo tai man.
Kuvassa auto ohittaa Maamieskoulun eli kotini pihapiiriä. Kuopiosta Muuruvedelle kulkeva tie nimittäin kulki tässä. Taustalla näkyy päärakennus.
Se maitolaituri näkyisi tien oikealla puolella, auton perän takana. Sinne tuotiin maitokärryllä päivän lypsysaalis tonkissa, jotka sitten samantapainen kuorma- auto vei ne meijerille. Lapsuudessa Muuruvedelläkin oli vielä meijeri. Myöhemmin syntyivät sitten suuremmat meijerit ja tiloille ilmaantuivat maitoa keräämään tankkiautot.

Vielä kuorma-autoista puheen ollen: Vanhaan “hyvään” aikaan tvh:n eli valtion tie- ja vesirakennushallituksen keltaoransseja kuorma-autoja näki teillä lähes päivittäin. Kai ne enimmäkseen tekivät ihan kunnolla kunnostustöitä, vaikka tvh- miesten työtahdista väännettin aika ajoin myös vitsiä.
Tämänpäiväisenkin lehden mukaan syrjäteiden kunto on erittäin huono ja näillä liukkailla ei ole hiekkaakaan levitetty eli olisi “tvhoon miehille” edelleen töitä tarjolla!

By Aarne Hagman